Kuva: Wallpaperflare.com
Kun Englanti saavutti historiansa ensimmäisen arvokisavoiton – kauan odotetun maailmanmestaruuden – vuonna 1966, kukaan tuskin osasi odottaa, että seuraavaa finaalipaikkaa saataisiin odottaa 55 vuotta.
Kaksi vuotta myöhemmin Englanti selvisi vielä EM-kisojen välieriin. Sitten tulokset alkoivat kuitenkin heiketä.
Mestaruutta seurasi surkea 70-luku
1970 maa putosi puolivälierissä, totta kai, Saksalle. Sen jälkeen alkoi karmea aika englantilaisessa jalkapallohistoriassa. Vuosina 1972-1978 joukkue ei selviytynyt yksiinkään miesten jalkapallon arvokisoihin. Lajin synnyinmaa jäi lopputurnauksen ulkopuolelle jopa neljä kertaa peräkkäin. Ajat olivat englantilaisille surun ja pettymyksen täyttämiä – ja traumaattisia. Maan jalkapalloliitossa tehtiin lukuisia vääriä päätöksiä, joista kesti vuosia toipua.
Kymmenen vuoden tauon jälkeen Englanti kuitenkin selvisi jälleen arvokisoihin – vain jäädäkseen alkulohkoon Italian EM-kisoissa 1980. Paljon paremmin ei sujunut kaksi vuotta myöhemmin. Englanti lähti suurin odotuksin Espanjan kisoihin, mutta putosi turnauksesta jo ensimmäisellä jatkokierroksella. 1984 maa jäi vielä EM-kisojen ulkopuolelle, kunnes, hetkellisesti, nähtiin jotain parempaa.
Meksikon kisoissa 1986 Englanti eteni jo puolivälieriin vain pudotakseen Diego Maradonalle ja ”Jumalan kädelle”. Seuraavissa EM-kisoissa maa jäi jälleen lohkovaiheeseen, mutta MM-kisoissa 1990 Englanti eteni ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen arvokisojen välieriin – joissa se putosi, kuinkas muuten, Saksalle.
90-lukun alku oli jälleen heikkoa. Vuonna 1992 Englanti jäi EM-kisojen alkulohkoon, eikä se selviytynyt ollenkaan vuoden 1994 MM-kisoihin. Sitten kuitenkin koittivat vuoden 1996 kotikisat ja – kuten englantilaislehdistö lupasi – jalkapallon paluu kotiin.
90-luvun kotikisat ja 2000-luvun puolittainen menestys kasvattivat odotuksia
Joukkue eteni Paul Gascoignen johdolla jo välieriin, mutta kompastui, jälleen kerran, rangaistuspotkukisassa Saksaan. Myös vuoden 1998 MM-kisoihin lähdettiin suurin odotuksin, mutta jälleen englantilaiset joutuivat pettymään joukkueen pudottua neljännesvälierissä Argentiinalle David Beckhamin ulosajon jälkeen.
Vuonna 2000 maa jäi alkulohkoon, mutta vuosina 2002, 2004 ja 2006 joukkue selvisi lupauksia herättävästi kisojen puolivälieriin Sven-Göran Erikssonin johdolla. Ratkaiseva askel mitalipeleihin pääsemiseksi jäi kuitenkin aina ottamatta.
Hyvää vaihetta seurasi mahalasku, kun Englanti jäi kokonaan ulos vuoden 2008 EM-kisoista. Vuonna 2010 joukkue putosi, kiistanalaisen ottelun jälkeen, Saksalle pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella.
Vuonna 2012 maa jäi puolivälieriin Italian ollessa rankkarikisan jälkeen parempi, mutta Brasilian MM-kisoissa 2014 kohtalona oli jälleen lähteä kotimatkalle alkulohkon jälkeen. Vuonna 2016 Roy Hodgsonin aikakausi lopulta päättyi nöyryyttävään tappioon Islannille EM-kisojen puolivälierissä.
Southgaten mukana raakaa realismia – ja menestystä
Sam Allardycen yhden ottelun kestäneen visiitin jälkeen Englannin jalkapalloliitto käänsi katseensa nuorten maajoukkuetta siihen asti luotsanneeseen Gareth Southgateen. Päätös osoittautui lottovoitoksi englantilaisille.
Southgate omaksui heti alusta alkaen pragmaattisen ja inhorealistisen tavan pelata jalkapalloa. Mies oli tehnyt analyysin menestyvistä turnausjoukkueista, ja tullut siihen tulokseen, että kivenkova puolustus voittaa mestaruuksia. Vaikka pelin muista osa-alueista sitten jouduttaisiinkin tinkimään.
Jo kolme vuotta sitten nähtiin myrskyvaroitus tuon lähestymistavan toimivuudesta, kun Kolme Leijonaa eteni aina MM-kisojen välieriin asti. Sen aikainen Englanti tuntui samalta kuin tämänvuotinen joukkue, mutta oli siltikin vain nykyisen ryhmän esiaste; maajoukkueen evoluution ensimmäinen taso.
Englanti kyllä puolusti hyvin, mutta ei ollut tarpeeksi kypsä ja taktisesti valveutunut sulkeakseen ovensa täysin vastustajilta. Samalla joukkueen hyökkäys oli välillä jopa surullista katsottavaa.
Joukkue voitti lohkossaan Tunisian vain vaivoin. Neljännesvälierissä Kolumbia kaatui vasta rankkarikisan jälkeen. Kun Kroatia otti välieräottelun komentoonsa, ei Englannilla ollut valmiuksia vastata siihen. Joukkueella oli selvä ja toimiva peli-identiteetti, mutta se oli taktisesti joustamaton, eikä pystynyt riittävästi reagoimaan ottelujen sisällä tai niiden välissä.
Tämä kesä on ollut erilainen. Englanti on jo nyt voittanut parempia maita kuin kertaakaan Venäjän MM-kisoissa. Joukkue on puolustanut paremmin ja tehokkaammin, hyökännyt fiksummin ja ennen kaikkea ollut taktisesti joustavampi.
Saksaa vastaan Englannilla oli kyky muovata pelaamistaan vastustajan mukaan, jotta se sai syötyä Joachim Löwin miehistön laitapelaajat elävältä. Tanskaa vastaan Southgaten ryhmä näytti, että sillä on kyky vastata huutoon silloinkin, kun asiat eivät mene sen toivomalla tavalla. Tätä ei kolme vuotta sitten Venäjällä nähty.
Silti kenties tärkeintä oli se kypsyys, se taktinen osaaminen, jolla joukkue hyydytti Tanskan takaa-ajon. Englannin maajoukkue on vuosien ajan tuntenut historian raskaan painolastin niskassaan, mikä on musertanut pelaajien itseluottamuksen kaikkein ratkaisevimmilla hetkillä. Nykyinen joukkue on jättänyt nuo haamut taakseen.
Tänään Kolme Leijonaa pelaa EM-finaalissa. Italia on selkeästi paras joukkue, jonka Englanti on tässä turnauksessa kohdannut. Jalkapallo ei ole välttämättä palaamassa kotiin. Mutta voitti tämä joukkue Euroopan mestaruuden tai ei, se on osoittanut, että historian painolasti on vihdoin selätetty. Englanti on vihdoin valmis menestymään.
Urheilutoimittaja
juuso@sportnyhet.com
Jätä kommentti